Hoidon tarpeen arvio nousee tavan takaa julkiseen keskusteluun. Sitä pidetään usein menetelmänä, jolla pyritään estämään potilaan pääsyä hoitoon. Keskustelussa vilisee erilaisia lempinimiä kuten ”potilaan torjuntajärjestelmä”. Lääkärinpulan aikaan ja muutoinkin resurssien ollessa huomattavasti tarvetta niukemmat tämä onkin osittain totta. Ajattelen kuitenkin, että tässä haukutaan väärää puuta. Hoidon tarpeen arvio keskustelu kilpistyy helposti liian kapea-alaiseksi keskusteluksi siitä, pääseekö henkilö lääkärin lähivastaanotolle vai ei.
Ajattelen, että lähtökohtana keskustelulle tulisi avata sitä, mitkä ovat julkisen perusterveydenhuollon tehtävät ja tarkoitus. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi neuvolat, kouluterveydenhuolto, opiskelijaterveydenhuolto, lääkärin perustason vastaanotot toteutettuna lähi-ja etävastaanottoina, kuntoutussektorin työ ja terveyssosiaalityö. Perusterveydenhuollossa tutkitaan, hoidetaan ja kuntoutetaan niin äkillisiä oireita ja sairauksia kuin pitkäaikaisia sairauksia ja vammautumisen jälkitiloja. Kuntoutusvelvoite käsittää erityisesti yli 65 vuotiaat kansalaiset, jotka eivät pääosin enää ole Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen piirissä. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat myös merkittävät ennaltaehkäisevät tehtävät: raskauden aikainen seuranta, kasvavien lasten kasvun ja kehityksen seuranta sekä rokotuskattavuudesta huolehtiminen. Lisäksi perusterveydenhuollon tulisi pystyä vastaamaan väestön terveysneuvonnasta ja sairauksien seulonnasta laajemminkin. Perusterveydenhuollon tehtävänkuva näin aukikirjoitettuna on erittäin laaja ja käyttäjäjoukko moninainen.
Hoidon tarpeen arvioinnissa on kyse nimenomaan siitä, että henkilölle löydetään tilanteen selvittämiseksi ja hoitamiseksi paras asiantuntemus ja ajankohta kiireellisyyden perusteella. Moni kokee, että ”joutuu” selittämään asiaa hoidon tarpeen arviossa terveydenhuollon ammattilaiselle turhaa. Itse näen tämän täysin välttämättömänä, jotta työn laatu, kustannustehokkuus ja mahdollisimman vähäinen hukka olisi saavutettavissa.
Itse pidän tärkeänä, että asiaa hoivalla henkilöllä on vaadittava asiantuntemus ja osaaminen. Hoidon tarpeen arvioinnin ydin on tämä. Samalla pystytään jakamaan työtä kustannustehokkaasti. Ravitsemusterapeutin ruokavalio-ohjaus on varmasti laadukkaampaa ja asiantuntevampaa kuin yleislääkärin. Perustason ohjausta suurille asiakas määrille sen sijaan pystytään oivallisesti toteuttamaan hoitotyön ammattilaisten toimesta. Toisaalta verenpainetaudin kontrollin voi hyvin hoitaa sairaanhoitaja, kun vaaditut mittaukset ja kokeet on katsottuna ennakkoon. Samalla käydään läpi elämäntapoihin liittyvät tärkeät hoidon osaset: ravitsemus, liikunta, uni ja stressitekijät. Mikäli hoitajan vastaanotolla havaittaisiin lääkityksen muutoksen tarve, voidaan tämä toteuttaa joko lääkärin konsultaatiolla tai ohjaamalla potilas lääkärin vastaanotolle. Uuden sairauden diagnostiikka vaatii lääkärin osaamista ja ammattitaitoa. Normaalin raskauden seurannassa paras ammattitaito on neuvolan terveydenhoitajalla. Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka työnjako varmistaa riittävän osaamisen, kustannustehokkuuden ja sujuvuuden.
Kokemukseni mukaan ristiriita syntyy siitä, että henkilö itse arvioi asiansa kuuluvan jollekin tietyn ammattiryhmälle hoidettavaksi ja tämä poikkeaa määritellystä julkisenterveydenhoidon työnjaosta. Toisaalta viime vuosien ja vuosikymmenten resurssipula on aiheuttanut paljon turhautumista niin hoitoon hakeutuvien kuin ammattilaisten puolella: oikea-aikaseen hoitoon ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta. Tämä, on nostanut hoidon tarpeen arvion tikun nokkaan vaikkei se varsinaisesti ole ollut ongelman ydin.
Hoidon tarpeen arviota tarvitaan sujuvien palveluiden järjestämisessä, muutoin eri ammattilaisten osaaminen ei ole oikealla tavalla hyödynnettyä ja resurssit eivät kohdennu tarpeen mukaisesti. Ajattelen terveydenhuollon kysynnän olevan varsin rajatonta, joten ammattilaisen tapaamisella tulee olla saavutettavissa oleva hyöty, ei pelkästään subjektiivinen oikeus. Verovarojen käytön tulee olla tehokasta ja läpinäkyvää.
